Ottelijana saat usein erilaisia reaktioita aikaan, kun kerrot mitä lajia harrastan. Useimmiten ihmiset jostain syystä yllättyy, nostaa hattua ja kehuu lajia "kuninkuuslajina". On sitten olemassa ne, kenen mielestä olemme vain keskinkertaisia urheilijoita, jotka ei pärjännyt riittävän hyvin yhdessä lajissa ja sen takia "joutui" valitsemaan lajin, missä keskinkertaisuudestamme on hyötyä. Olin itsekin vähän samaa mieltä nuorempana ennen kuin tutustuin lajiin enemmän ja opin ymmärtämään sen luonnetta. Koska me ottelijat niin harvoin pääsemme esiintymään, lienee luonnollista ajatella noin. Kymmenottelu on suuri kokonaisuus: kahdessa päivässä pitää suorittaa kymmenen lajia - viisi lajia päivässä. Jos tässä katsoo vain yhtä lajia, koko lajin idea menee sivu suun. Kun minulta haastattelussa kysyttiin EM-kisojen alla koska meinasin tehdä lajivalintani, en kirjaimellisesti tiennyt pitikö nauraa vai itkeä. Olin aika lähellä vastata, että olen miettinyt kiekonheittoa tulevana ykköslajinani. Tämän takia ajattelin nyt hyvänä jatko-osana edelliseen kirjoitukseeni kertoa vähän lajistani. Toivottavasti ottelun maailma on teille sen jälkeen hieman kirkkaampi :)
Seuraava mielipiteeni tuskin on kaikkien mieleen, mutta yrittäkää silti ymmärtää mitä haen. Mennään historiassa taaksepäin antiikkiseen Kreikkaan missä olympialaiset saivat alkunsa, siellä miehet kilpaili keskenään muun muassa juoksuissa, hypyissä, heitoissa ja painissa - eli fyysisiä ominaisuuksia mitattiin keskenään. On mahdotonta vertailla eri lajin huiput keskenään, kun haluaa poimia sen kaikkien parhaiden parhaan. Ottelijana kuitenkin omistat kaikki ne fyysiset ominaisuudet, mitkä huippu-urheilijalta vaditaan. Nopeus, kestävyys, räjähtävyys, liikkuvuus, voima, tekninen osaaminen/motoriikka, henkinen lujuus ja sitkeys kehittyä myös siinä, missä olet huono. Eli maailman parhaan urheilijan ehdokkaana, näiden ominaisuuksien valossa, maailman paras kymmenottelija ei kauhean kaukana totuudesta olisi. Mutta miksi emme sitten ole yhtä nopeita kuin pikajuoksijat, vahvoja kuin kuulantyöntäjät, kimmoisia kuin korkeushyppääjät tai kevytjalkaisia kuin kestävyysjuoksijat? Helppoa. Kukaan ei voi olla kaikkea - mutta aika lähelle voi päästä. Moniottelu on jatkuvaa tasapainottelua - haluaa olla kaikessa mahdollisimman hyvä, mutta ei jossain niin hyvä, että se vaikuttaisi negatiivisesti kokonaisuuteen. Harjoittelu on tasapainoista ja monipuolista. Yksinkertaisena esimerkkinä on kehon massa, jos painat enemmän olet todennäköisesti vahvempi ja toivon mukaan kuula lentää sillä pidemmälle. Korkeudessa tämä isompi massa tuottaa taas vaikeuksia, ja muissakin hyppylajeissa menettää paljon. Heittolajit ei kuitenkaan ottelijalle ole pisteiden puolesta samanlainen kultakaivos kuin hypyt ja juoksut. Tämä tasapainottelu on se, mihin koko laji perustuu. Tekniikka tulee tässä kuvioon mukaan - tekniikalla voi saada paljon aikaan. Tekniikalla voi kompensoida sen, mitä fyysisillä edellytyksillä menettää, sekä säästyä vammoilta. Et voi tosin tekniikkaankaan keskittyä yhtä pikkutarkasti kuin lajin spesialisti. Jokaisen lajin perus-tekniikka riittää pitkälle. Suuri kokonaiskuva ei saa missään nimessä kärsiä yhden lajin harjoittelun takia. Kun olen erilaisiin ottelijoihin vuosien varrella tutustunut, olen tullut huomaamaan, että meitä kaikkia yhdistää yksi asia: kaikki harjoittelemme lähes poikkeuksetta heikkoimpia lajeja eniten. Tottakai vahvojakin lajeja pitää vahvistaa, mutta ne n.s. "ongelmalajit" tuottavat ottelijalle epävarmuutta, ja epävarmuuteen meillä ei ole varaa. Heikkouksia pitää vahvistaa vahvuuksia unohtamatta. Tai vahvuuksia vahvistetaan ja heikkouksia poistetaan ;) Juoksu, joka on ottelussa kaiken A ja O, pysyy aina mukana. Pitää jotenkin yrittää järkevästi rakentaa juoksuharjoittelua siten, että voi sen kaikissa lajeissa hyödyntää. Loppupeleissä ainoastaan kiekonheitto on se laji, missä yleensä ottelija huonossakin juoksukunnossa useasti pärjää joskus jopa paremminkin. Kuulantyönnössäkin juoksu on tärkeää: räjähtävät jalat tulee juoksun ja hypyn kautta.
Miksi sitten harjoittelemme niin paljon, miettii pituushyppääjä. Miksi niin vähän, kysyy kestävyysjuoksija. Vastaus tähän kysymykseen on helppo: pituushyppäjä elää räjähtävyydellään, kun taas kestävyysjuoksija elää kestävyydellään. Nämä kaksi ei kuitenkaan tarvitse, kuin murto-osa toisistaan. Ihmisen keho on mahtava, mutta ei niin mahtava että voisi pysyä räjähtävänä sekä kestävänä ympäri vuoden. Räjähtävyys tulee levänneiden jalkojen kautta. Räjähtäviä liikkeitä tehdäänkin, ja paljon, koska hermotuksen pitää pysyä kunnossa. Useasti harjoittelukaudella terävyys on silti aika kaukana ;) Jaksatakseen kahden päivän aikana suorittaa kaikki kymmenen lajia peruskestävyyden pitää olla siihen malliin, että palautuminen lajien välissä on nopeaa. 1500m juoksu joka sitten päättää koko juhlan on lähinnä vaan kaikille korvien välissä käyvää taistelua - jo valmiiksi kuormittuneella vartalolla tämä viimeinen herkkupala toimii lähinnä koneiston tyhjentäjänä. Ainoastaan kisamatkat yhteensä laskettuna on 2110m juoksua. Laske sitten tämän lisäksi mukaan kaikki vauhdinotot, vedot, askelmerkkijuoksut ja muut juoksut siinä välissä, niin lopullinen juoksumäärä on melko valtava. Miettikää vielä että suurin osa näistä tehdään kovilla tehoilla - eli nopeuskestävyys on äärimmäisen tärkeä ominaisuus. Tämän takia vartaloa rasitetaan semmosilla määrillä ympäri vuoden, että fyysisesti jaksaa pelkästään ottelua tehdä kunnolla. Kisakauden lähestyessä määrät taas tippuvat melko radikaalisesti. Talven aikana luodut pohjat yritetään nyt jalostaa. Enää ei 4 tunnin harjoituksia tehdä eikä kahta kertaa päivässä juuri enää harjoitella. Tasoa pitää yrittää saada tavalla tai toisella sellaiseksi, että säännöllinen taso on mahdollisimman tasainen ja sitä kautta luoda itseluottamusta ennen tulevaa ottelua. Ottelija joka suurin piirtein tietää, mihin tulokseen kaikki lajit päättyvät tavallisena päivänä on jo ottelu-polulla aika pitkälle päässyt.
Kirjoittaessa huomasin, etten millään tavalla saa tätä tekstiä niin lyhyeksi että ihminen jaksaisi sitä lukea. Eli ainakin toinen osa on tulossa lähipäivinä. Toivottavasti ainakin mielenkiinto heräsi, ja jaksatte seuraavaa osaakin lukea. Siinä käsittelen omasta mielestäni pari tärkeää asiaa.
Miksi sitten harjoittelemme niin paljon, miettii pituushyppääjä. Miksi niin vähän, kysyy kestävyysjuoksija. Vastaus tähän kysymykseen on helppo: pituushyppäjä elää räjähtävyydellään, kun taas kestävyysjuoksija elää kestävyydellään. Nämä kaksi ei kuitenkaan tarvitse, kuin murto-osa toisistaan. Ihmisen keho on mahtava, mutta ei niin mahtava että voisi pysyä räjähtävänä sekä kestävänä ympäri vuoden. Räjähtävyys tulee levänneiden jalkojen kautta. Räjähtäviä liikkeitä tehdäänkin, ja paljon, koska hermotuksen pitää pysyä kunnossa. Useasti harjoittelukaudella terävyys on silti aika kaukana ;) Jaksatakseen kahden päivän aikana suorittaa kaikki kymmenen lajia peruskestävyyden pitää olla siihen malliin, että palautuminen lajien välissä on nopeaa. 1500m juoksu joka sitten päättää koko juhlan on lähinnä vaan kaikille korvien välissä käyvää taistelua - jo valmiiksi kuormittuneella vartalolla tämä viimeinen herkkupala toimii lähinnä koneiston tyhjentäjänä. Ainoastaan kisamatkat yhteensä laskettuna on 2110m juoksua. Laske sitten tämän lisäksi mukaan kaikki vauhdinotot, vedot, askelmerkkijuoksut ja muut juoksut siinä välissä, niin lopullinen juoksumäärä on melko valtava. Miettikää vielä että suurin osa näistä tehdään kovilla tehoilla - eli nopeuskestävyys on äärimmäisen tärkeä ominaisuus. Tämän takia vartaloa rasitetaan semmosilla määrillä ympäri vuoden, että fyysisesti jaksaa pelkästään ottelua tehdä kunnolla. Kisakauden lähestyessä määrät taas tippuvat melko radikaalisesti. Talven aikana luodut pohjat yritetään nyt jalostaa. Enää ei 4 tunnin harjoituksia tehdä eikä kahta kertaa päivässä juuri enää harjoitella. Tasoa pitää yrittää saada tavalla tai toisella sellaiseksi, että säännöllinen taso on mahdollisimman tasainen ja sitä kautta luoda itseluottamusta ennen tulevaa ottelua. Ottelija joka suurin piirtein tietää, mihin tulokseen kaikki lajit päättyvät tavallisena päivänä on jo ottelu-polulla aika pitkälle päässyt.
Kirjoittaessa huomasin, etten millään tavalla saa tätä tekstiä niin lyhyeksi että ihminen jaksaisi sitä lukea. Eli ainakin toinen osa on tulossa lähipäivinä. Toivottavasti ainakin mielenkiinto heräsi, ja jaksatte seuraavaa osaakin lukea. Siinä käsittelen omasta mielestäni pari tärkeää asiaa.
/OY
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar